maanantai 7. maaliskuuta 2016

Perusopetuksen opetussuunnitelmauudistuksesta tilanteisuutta ja kielitietoisuutta koko S2-alalle

Säätiedotuksen kuunteleminen, lääkäriajan varaaminen, lääkärissä käynti,  työtodistuksen hankkiminen, työkaverien vitsailun ja vittuilun eron ymmärtäminen, omien lasten kiukuttelun syiden ymmärtäminen, taksimatka, bussimatka, hierojalla käynti, yleisessä saunassa yllättäviin kysymyksiin reagoiminen, tyttö- tai poikaystävän vanhempien tapaaminen; muun muassa tällaisiin arkisiin tilanteisiin suomen kielen ulkomaalaiset aikuisopiskelijat kertoivat kysyttäessä joutuneensa ja niissä suomeksi kuka mitenkin luovineensa. Kielenoppijat olivat siis tulleet heitetyiksi kielenkäyttötilanteisiin ja pannuiksi jos jonkinlaisiin konteksteihin.


Tilanteisuudesta on S2-opetusalalla puhuttu jo pitkään. On selvää, että jokainen opittu sana, rakenne, sijapääte tai aikamuoto saa varsinaisen käyttöön sidotun merkityksensä jossakin – tavallisesti perin yllättäen eteen tulevassa – tosielämän tilanteessa. Yhtä selvää on, että näissä tilanteissa opittavalla kielellä selviytyminen tuottaa mitä suurinta tyydytystä ja rakentaa itsevarmuutta enemmän kuin yksikään oppikirjan harjoitus tai kielikurssin loppukokeen läpäiseminen. Yhä moni kurssiaan räätälöivä S2-opettaja joutuu silti kysymään, kuinka hyvin kielenopetuksessa on mahdollista varautua tilanteiden moneuteen, ja millaisia ovat ne tilanteet, joissa suomea tulisi kullakin taitotasolla osata.


Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmia ollaan paraikaa uudistamassa lukuvuodeksi 2016. Opetussuunnitelmien uudistustyön keskeinen kielenoppimiseen ja -käyttöön liittyvä periaate on ollut lisätä opetuksen kielitietoisuutta. Kielitietoisessa koulussa pyritään kiinnittämään huomiota käytettyyn kieleen riippumatta siitä, onko kyseessä varsinainen kieliaine, jokaisen oppiaineen sisältöjä kun kuitenkin lähestytään ensisijassa kielen kautta. Niin ikään vieraiden kielten kohdalla kielitietoisessa koulussa useat kielet elävät rinnakkain, eikä vieraidenkaan kielten oppiminen enää entiseen tapaan paikannu pelkästään kieliaineiden oppitunneille, vaan oppiainesisältöjen rajoja avartamalla ja erikielisten oppijoiden osaamista ja tarpeita hyödyntäen mitä tahansa vierasta kieltä voidaan oppia myös muiden oppiaineiden yhteydessä.


Aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksen sekä luku- ja kirjoitustaidon koulutuksen opetussuunnitelman perusteita (2012) ei tällä erää olla muuttamassa, mutta perusopetuksen opetussuunitelmiin sisältyvästä  kielitietoisuuden ajatuksesta voisi kenties saada irti jotakin aikuisten maahanmuuttajien suomen opetuksessa? Ainakin suomen kielen rekisterit, päällimmäisenä yleiskielen ja puhekielen erottelu, ja pyrkimys molempien rekisterien entistä tilanteisempaan hallintaan tulee mieleen. Laajemmin kontekstoituna kielititetoisuus S2-opetuksessa voisikin jäsentyä juuri tilanteisuuden kautta.


Suomi vieraana kielenä - ja S2-opetuksen taustalla vaikuttavassa eurooppalaisessa viitekehyksessä puhutaan plurilingvaalisesta ja plurikulttuurisesta yksilöstä. Käsitteet tarkoittavat, että yksilöllä voi olla eritasoista osaamista eri kielten osataidoissa, eikä kaikilla kielillä ole tarpeenkaan hallita täsmälleen samoja asioita: yksi suomenoppija käyttää suomea epämuodollisissa yhteyksissä kollegoiden kanssa jaaritteluun, toiselle suomi on työkieli, jolla neuvotellaan, kirjoitetaan sähköpostia ja palvellaan asiakkaita. Kolmannelle suomi on puolison kieli ja lasten toinen kotikieli, jota nämä käyttävät erikieliselle vanhemmalle kiukustuessaan, neljännelle taas lähinnä tiedotusvälineistä tuttu informatiivinen kielimuoto.


Tosiasia näyttää olevan, että monikielisessä todellisuudessa eläminen tarkoittaa myös yhä moninaistuvaa eri- ja sekakielisten tilanteiden kirjoa. Tämän sisäistäminen ja ottaminen kieltenoppimisen strategiaksi lienee kielitietoisuutta parhaimmillaan: havaintoon plurilingvaalisuudesta perustuu myös uusi perusopetuksen opetussuunnitelma, jossa monikulttuurisuuden ja monikielisyyden nähdään lävistävän jo lähtökohtaisesti ja kauttaaltaan koko koulumaailman siinä missä yhteiskunnankin.


Jokainen monikielisessä työyhteisössä tai oppilaitoksessa toimiva tietää, että hänen joka haluaa vain ymmärtää kahvitauolla, mistä työpaikalla puhutaan, ei heti tarvitse kyetä neuvottelemaan asuntolainanehdoistaan suomeksi. Eikä työkseen eläkesäästöistä neuvottelevan tarvitse olla perillä lääketieteen sanastosta, vaikka lääkärinä toimivan tuleekin tarvittavat kielitaitovaatimukset täyttää. Monikielisessä ympäristössä toimimisen helpottamiseksi kieltä opiskelevia tulisi rohkaista kielitietoisuuteen eli omien osaamisalueidensa aktiiviseen kartoittamiseen. Samalla S2-koulutuksen eetokseksi voisi yhä vahvemmin nostaa puhumaan rohkaisemisen ja kielivirheiden toissijaisuuden korostamisen.

Kielitietoisessa katsannossa toissijaiseksi seikaksi jää, onko puhuttu suomi sen paremmin virheetöntä, kaunista, vaikea tai murrettua, kun pääasia on, että tilanne missä ollaan sujuu ja viesti välittyy. Kun nostetaan kieli – kaikkine sekamuotoineen ja rosoineen – jatkuvan aktiivisen tarkkailun tilaan, korvautuu arjessa ja mediassa epämääräiseksi jäävä puhe erilaisista ’rinnakkain elävistä kulttuureista’ konkreettisella tilanteiseen kieleen ja se kautta ajatteluun menevällä suhtautumistavalla. Näin monikielisestä todellisuus otetaan lähtökohdaksi, ei niinkään haasteiden kirjoksi, joita arkipäivässä pyrittäisiin tasoittelemaan.

S2-hallitus / Teemu Jokilaakso