Salla
Kurhila johtaa hanketta Suomi toisena kielenä ja tilanteinen oppiminen Helsingin
yliopistossa. Hanke on ollut käynnissä nyt reilun pari vuotta ja siinä
ovat mukana myös Inkeri Lehtimaja, Johanna Komppa ja Lari Kotilainen. Millainen
hanke on tarkemmin kyseessä?
Hankkeessa
on kaksi osahanketta, joista toinen keskittyy digitaalisuuteen ja toinen
kielenoppimiseen työssä. Digitaalinen osahanke pohjautuu aiempaan hankkeeseen Kielikeittiö,
jossa kehitettiin tietokoneohjelma, jonka avulla S2-oppijat laittavat ruokaa
ihan oikeassa keittiössä tietokoneen ohjaamina. Keittiön välineissä,
kattiloissa ja kauhoissa, on liikesensorit ja ohjelma näkee, mitkä välineet
liikkuvat ja ovat käytössä. Kielikeittiössä yhdistyvät autenttiset toiminnot ja
kielenoppiminen digitaalisesti tuetussa ympäristössä.
Toinen
osahanke, kielenoppiminen työssä, taas toteutetaan yhteistyössä Helsingin
yliopistosairaalan kanssa. Aloite tähän tuli sairaalalta. Siellä on paljon
maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä, erityisesti sairaanhoitajia, joihin
keskitymme hankkeessa. Selvitämme, miten heidän kielenkäyttöään ja
kielenoppimistaan voisi tukea työssä. Heidän tulee tietysti osata suomea jo melko
paljon voidakseen työllistyä, mutta tarkastelemme, miten kielen kehittymistä
voitaisiin vielä tukea työyhteisössä.
Näitä
molempia osahankkeita yhdistää tilanteisuus.
Mitä sitten
tarkemmin tarkoittaa tilanteisuus kielenoppimisessa?
Digitaalisessa
keittiössä se tilanne on ruuanlaitto ja sairaalassa taas sairaanhoitajien
työtehtävät. Kielenoppiminen on näissä hyvin vahvasti sidoksissa
kielenkäyttötilanteeseen. Kieltä ei siis opita erikseen luokassa ja sitten
käytetä jossain muualla, vaan se yhdistetään toimintaan.
Projekti on
iso siinä mielessä, että voidaksemme opettaa kieltä tilanteisesti, meidän
täytyy tietää, mitä kaikkia tilanteita esimerkiksi sairaalassa on.
Videoaineiston kerääminen sairaalassa taas ei ole sekään aivan tuosta vain
toteutettavissa, vaan lupaprosessi oli lähes vuoden mittainen ja työläs.
Lopulta lupa heltisi yhdeltä osastolta. Siellä olemme nauhoittaneet paitsi
S2-työtilanteita, myös suomea äidinkielenään puhuvien sairaanhoitajien
työtilanteita, jotta saamme materiaalia tilanteista, joita sairaanhoitajat
kohtaavat. Tästä on hyötyä jatkossa esimerkiksi Suomen monissa
englanninkielisissä sairaanhoidon koulutuksissa, kun suunnitellaan
kielenopetusta: millaisia tilanteita hoitotyössä on ja millaisia kielellisiä
rakenteita tarvitaan. Teemme siis samalla myös ammattikielen tutkimusta, jota
voi hyödyntää yleisemminkin opetuksessa.
Millaisia
kielenkäyttötilanteita sairaalassa tulee vastaan?
Sairaanhoitajalle
tyypillinen työtilanne on esimerkiksi potilaan kohtaaminen ja hoito, mitä
esimerkiksi sanotaan, kun valmistellaan potilasta leikkaukseen. Toinen toistuva
tilanne on lääkärikierto, jossa lääkäri suunnittelee potilaan hoidon tai
mahdolliset jatkotoimenpiteet.
Aineistosta
huomaa, että lääkärikierto on tilanteena hoitajalle haastava. Siihen liittyy
voimakkaasti se, kuka saa sanoa ja mitä ja milloin saa sanoa. Lääkärikierto on
myös usein potilaalle ainoa mahdollisuus tavata lääkäri ja keskustella hänen
kanssaan. Lääkärin kannalta taas potilaita on hyvin paljon ja kaikki on käytävä
läpi. Hoitajat ovat niitä, jotka ovat koko ajan tekemisissä potilaan kanssa,
joten heillä on eniten tietoa potilaasta. Lääkäri taas on se, jolla on
institutionaalinen valta ja vastuu päättää asioista. Hoitajalle haastavaa on
esimerkiksi se, miten hän voisi tuoda omaa tietoaan tilanteeseen, jossa lääkäri
on jotain mieltä ja hoitaja taas tuntee potilaan ja arvelee sen perusteella
toisin. Miten voi ilmaista erimielisyyttä lääkärin kanssa, kun lääkäri on
hierarkiassa korkeammalla? Nämä ovat kielellisesti haastavia tilanteita myös
ihan suomea ensikielenään puhuville, saati sitten toista kieltä
puhuville.
Kieli
liittyy vahvasti tilanteeseen, jossa oma näkökulma tai erimielisyys esitetään.
Tilanteessa on tietyt toimijat: siellä ovat potilas ja lääkäri, joiden pitää
saada puhua, lääkäri joka päättää ja hoitajan on yritettävä jotenkin tulla
siihen väliin. Tässä ei siis tehdä pelkkää kielentutkimusta vaan
vuorovaikutuksen tutkimusta, jossa kieli on osa kulloistakin tilannetta. Kieltä
on vaikea eristää tästä. Ammattikieli on paljon enemmän kuin erikoisalan
termejä, se on paljon syvällisemmin myös sitä, miten voi kielellisesti toimia
tietyissä tilanteissa.
Kielelliset
haasteet ja ongelmat, jotka eri työtilanteissa nousevat esiin, ovatkin usein
tyypillisiä juuri sille tilanteelle. Tilanne taas ei välttämättä tule vastaan
vaikkapa muissa ammateissa samassa ympäristössäkään. Kieli liittyy näin
kiinteästi ammattitaitoon.
Toinen
haastava tilanne on potilaan kotiuttaminen. Siinä ovat yleensä läsnä vain
potilas ja hoitaja. Se on myös vahvasti vain kielellinen tilanne, koska siinä
ei yleensä tarvitse enää tehdä mitään toimenpiteitä. Yksi hoitajien
kotiuttamistilanteissa kokema vaikeus oli epävarmuus siitä, onko potilas
ymmärtänyt. Tilanteessahan käydään läpi, mitä potilaalle on tehty, mitä pitää
tehdä itse kotona jatkossa, milloin pitää ottaa yhteyttä takaisin sairaalaan
jne. Toisin sanoen tilanteet ovat sellaisia, että hoitaja kertoo tietoa ja
antaa ohjeita ja potilaan osaksi jää helposti olla vain vastaanottaja ja
kuunnella. Voisikin miettiä, miten vuorovaikutustilannetta voisi muuttaa siten,
että potilaalla olisi aktiivisempi rooli - voisiko esimerkiksi hoitaja kysellä
potilaalta, että mitä nyt siis teet jossain tilanteessa. Nämä asiat eivät ole
kovin isoja, mutta tilannetta voisi kääntää siten, että potilaan olisi
luontevaa olla muutakin kuin vastaanottaja.
Vaikka monet
asiat esimerkiksi tehdään mekaanisesti tai teknisesti, ne pitää kuitenkin
selittää potilaalle, joten kieli tulee koko ajan mukana. Toiset asiat taas ovat
alkuaankin kielellisempiä, kuten vaikka tiedon antaminen, varmistaminen ynnä
muu. Sairaanhoitajan työhön kuuluu myös paljon asioiden ylös kirjaamista ja
raporttien kirjoittaminen on olennainen osa kielitaitoa.
Hankkeesta
saadaan myös tietoa, jota voidaan hyödyntää sairaanhoitajien ohjaus- ja
kielenopetustyössä.
Olemme vasta
perustutkimusvaiheessa, mutta sen jälkeen olisi toiveissa yhteistyö niiden
kanssa, jotka opettavat sairaanhoitajille suomea, jotta voimme katsoa, millä
tavoilla tuottamaamme tietoa voi hyödyntää.
Tavoitteemme
on tarjota kieleen ja vuorovaikutukseen liittyvää ohjeistusta, mutta listaa
siitä, mitä rakenteita tai sanastoa tulisi käyttää, ei voi antaa, koska on
kontekstisidonnaista, mikä toimii missäkin tilanteessa. Sen sijaan
esimerkiksi juuri työnsä aloittaneiden sairaanhoitajien ja
sairaanhoitajaopiskelijoiden ohjaaminen on eräs tilanne, jonka kieltä olemme
tutkineet. Ohjaajat seuraavat hoitotilanteita. Tällaisissa tilanteissa, joissa
oppiminen on todella konkreettista, ohjaaja voi tarjota kielellisiä malleja
toimintoihin ja siihen, mitä voi sanoa.
Jos
esimerkiksi ohjaaja ja harjoittelija voisivat potilaan luokse mennessään jo
miettiä, mitä harjoittelija aikoo sanoa tässä tilanteessa, niin ohjaaja voisi
jo ennen tilannetta neuvoa, mitä ja miten tilanteessa voi sanoa. Kielellisen
toiminnan voisi toteuttaa jo tällä tavalla kuivaharjoittelemalla. Tämä nostaa
kielitietoisuutta ja itse tilanteessa voi sitten keskittyä vain siihen, meneekö
vaikkapa kanyyli paikalleen. Esimerkiksi tällaisia asioita aineistosta voi
nostaa esiin.
Mitä
voisimme lukea hankkeen ollessa vielä meneillään?
Hankkeesta
on valmistunut jo julkaisuja, muun muassa graduja.
Riika-Leena
Mäntylän gradu
keskittyy lääkärikiertotilanteeseen ja hoitajan toimintaan siinä. Toinen gradu
on Jana Rufin tutkielma hoitajien haastatteluista, esimerkiksi siitä,
mitkä asiat koetaan kielen kannalta hankaliksi, mitkä asiat tukevat ja auttavat
kielenkäytössä ja mitkä taas haittaavat tai ovat esteenä.
Suomenkieliset
saisivat rohkeammin korjata ja puuttua oma-aloitteisesti ja tarjota apua.
Kiinnostavaa
on esimerkiksi se seikka, että sekä suomea äidinkielenä puhuvat että suomea
toisena kielenä puhuvat korostavat rohkeuden ja oma-aloitteisuuden tarvetta,
mutta suomea toisena kielenä puhuvat tuovat esiin sitä, että suomenkieliset
saisivat rohkeammin korjata ja puuttua oma-aloitteisesti ja tarjota apua.
Suomenkielisille taas rohkeus ja oma-aloitteisuus oli sitä, että toisen kielen
puhujan pitää olla rohkea ja oma-aloitteinen kysymällä enemmän ja pyytämällä
korjaamista. Aineiston perusteella nousee esiin se, että päämäärät voivat olla
ihan samoja, mutta toiveet ja näkemykset niihin pääsystä eroavat. Olisikin siis
tarvetta puhua enemmän ja tehdä odotuksia eksplisiittisemmiksi. Suomea
äidinkielenä puhuvat kokevat, etteivät halua korjata, koska se on
epäkohteliasta ja hankalaa. Molemmat kuitenkin kokevat, että korjaaminen voisi
olla hyvä. Ehkä voitaisiin tehdä niin, että sovitaan, että nyt vaikka tunnin
ajan seurataan kieltä ja korjataan.
Kotiutuskeskusteluihin
taas liittyy Edit Domokosin gradu. Gradussa katsotaan, mitä hoitajien
ohjeistuksessa sanotaan, mitkä asiat hoitajat itse kokevat tärkeäksi ja mitä
itse kotiutuskeskustelutilanteessa tapahtuu.
Nämä ja muut
hankkeen julkaisut ovat helposti saatavilla hankkeen kotisivulla:
https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/suomen-kielen-tilanteinen-oppiminen
Kieli,
koulutus ja yhteiskunta –verkkolehden haluaisin myös nostaa esiin, vaikka se ei hankkeeseemme
liitykään. Melko monella S2-opettajalla on varmaan varsin suuret tuntimäärät
opetusta, joten ei välttämättä ole energiaa lueskella vaikkapa paksuja
väitöskirjoja. Tämä verkkolehti onkin sikäli hyvä, että se on saatavissa
vapaasti ja siinä on tieteelliseen tutkimukseen perustuvia juttuja lyhyesti
esitettynä suomeksi suomalaisessa kontekstissa. Siitä pääsee seuraamaan,
millaisia asioita on tutkimuksen puolella käynnissä.
http://www.kieliverkosto.fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-lokakuu-2017/
Miten näet
suuntauksen, jossa S2-opetusta pyritään siirtämään mahdollisimman paljon
työelämään ja työpaikoille?
Työssäoppiminen
on yhteiskunnallisesti kuuma aihe. Monissa strategioissa ja linjauksissa
työssäoppimista halutaan lisätä mahdollisimman paljon. Siinähän on hyvää se,
että monissa asioissa kieli liittyy niin paljon siihen, mitä tehdään
tilanteissa. Tällöin voi toivon mukaan päästä työelämään aiemmin. Mutta sitten
on niinkin, että opetukseen todella täytyy varata resursseja. Ei ole niin, että
voidaan siirtää kaikki oppijat vain työpaikoille oppimaan kieltä, vaan
kielenoppiminen vaatii sen, että mukana on kielen opettaja.
Opettajan
asiantuntemusta on käytettävä osana työyhteisöä eikä opettaja voi olla pelkkä
vierailija, vaan hänen on päästävä tilanteisiin sisään. On rakennettava
polkuja, joissa on kielen asiantuntijoita ja työn sisällön asiantuntijoita ja
tehtävä perustavanlaatuista yhteistyötä. Valitettavasti tätä ei aina ymmärretä
poliittisella tasolla, vaan ajatellaan, että kunhan oppijat menevät työhön,
niin he oppivat siellä. Kuitenkin kielen oppimisessa tarvitaan myös
systematiikkaa ja näkemystä siitä, miten oppimista voi tukea. Muuten kieli jää
helposti implisiittiselle tasolle taustalle. Kielenoppiminen työssä on ideana
hyvä, mutta toteutukseen on todella satsattava.
Ei ole niin,
että voidaan siirtää kaikki oppijat vain työpaikoille oppimaan kieltä, vaan
kielenoppiminen vaatii sen, että mukana on kielen opettaja.