Minustako vielä S2-opettaja?

Olen hiljattain suorittanut Jyväskylän avoimessa yliopistossa S2-opinnot. Taustani on kuitenkin erilainen kuin suurimmalla osalla siellä opiskelevista. Ensimmäinen ammattini 1990-luvulla oli päivähoitaja ja tuossa ammatissa toimiessani sain ensimmäiset kokemukseni S2-oppijoista, sillä puolet päiväkotiryhmäni 12 lapsesta tuli perheistä, joissa vähintään toinen vanhempi oli tullut Suomeen jostakin muusta maasta. Pidin työstäni päiväkodissa, mutta päätin vielä opiskella lisää ja menin yliopistoon. Tein äidinkielen opettajan opinnot liki 20 vuotta sitten, mutta suurimman osan työurastani olen toiminut kirjastonhoitajana. Opettajan kokemusta minulla on vain vähän ja sekin vuosien takaa. Kaipasin kuitenkin uusia haasteita ja koska suomi toisena kielenä oli kiinnostanut minua jo kauan, päätin lähteä vielä opiskelemaan.

Ensikosketuksen S2-opetukseen sain opintoihin kuuluvan tutustumisjakson kautta. Pääsin tutustumaan Tampereen kaupungin Juhannuskylän koulun, Tampereen seudun työväenopisto Sampolan ja Tampereen seudun ammattiopisto Tredun S2-opetukseen. Nämä oppilaitokset ovat päämääriltään ja lähtökohdiltaan hyvin erilaisia ja kouluttavat eri elämänvaiheessa olevia oppijoita. Tutustumisjakso jännitti minua etukäteen, koska viimeisistä opetuskokemuksistani koulussa on yli kymmenen vuotta enkä ole koskaan opettanut S2-oppijoita. Ryhmissä tuntui kuitenkin todella luontevalta toimia oppilaiden kanssa. En myöskään huomannut siinä eroa, olivatko oppijat aikuisia, nuoria vai lapsia. Toimin ryhmissä pääasiassa apuopettajana auttaen yksittäisiä oppijoita, mutta suunnittelin ja toteutin joitakin opetustuokioita materiaaleineen lähes itsenäisesti. Yhden ryhmän kanssa sain hyödynnettyä kirjastotaustaanikin: teimme retken lähikirjastoon ja vinkkasin heille muutamia alkeiskirjoja.

Sain myös mahdollisuuden testata S2-opetaitojani itsenäisesti, kun pääsin muutamiksi tunneiksi sijaiseksi eritasoisiin ryhmiin. Nämä, kuten sijaisuudet usein, tulivat hyvin lyhyellä varoitusajalla, joten en ehtinyt niitä etukäteen juurikaan panikoida tai suunnitella. Oppijoiden kohtaaminen sujui kuitenkin mukavasti ja tekniikkakin saatiin toimimaan. Uskon, että muutkin kuin vain minä oppivat jotakin näillä tunneilla. Jokaisella tunnilla tuli eteen onnistumisen elämyksiä, mutta myös juttuja, jotka tekisin nyt toisin. Lisäksi lisäharjoitus englannin kielessä ei olisi haitaksi, sillä en ole juurikaan sitä viime vuosina käyttänyt. Oppijat olivat kyllä hyvin ymmärtäväisiä. Kun pyytelin anteeksi englannin kielitaitoani, niin eräs oppija sanoi: ”My Finnish is bad.” Ehkäpä kielenoppijasta on mukava nähdä, että opettajakin on kielenoppija!

Luulen, että työni kirjastossa on valmentanut minua hyvin myös opetuspuolelle, olenhan siellä jatkuvasti ohjannut erilaisia, eri-ikäisten oppijoiden ryhmiä kirjastonkäytössä ja tiedonhaussa. Ydin opettajuudessa ja kirjastonhoitajuudessa on mielestäni sama: ihmisen kohtaaminen sellaisena kuin hän on. Kirjastotyössä olen kehittänyt myös muita suomen opettajalle hyödyllisiä taitoja, joista tärkein lienee kirjallisuuden tuntemus. Erityisen hyvin tunnen lasten ja nuorten kirjallisuuden, sillä olen kiertänyt vuosia kouluissa kirjavinkkarina houkuttelemassa oppilaita kirjojen maailmaan. S2-opettaja voi monella tapaa hyödyntää opetuksessaan kirjallisuutta. Uskoakseni löytäisin erilaisille oppijoille sopivaa kirjallisuutta melko helposti.

Tutustumisjakso ja muutamat tunnit sijaisopettajana antoivat minulle runsaasti uutta ajateltavaa ja tunteen, että S2-opetus voisi olla oma alani tulevaisuudessa. Alanvaihto ei kuitenkaan ole tässä iässä mikään helppo juttu. Iän lisäksi siinä on muitakin haasteita. Minulla on tällä hetkellä vakituinen työ kirjastossa. Viihdyn työssäni, mutta olisi hienoa kokeilla vielä muutakin. Pelkään kuitenkin, että rekrytoijat eivät osaa arvostaa taitojani, niin että pääsisin alkua pidemmälle. Aika näyttää, kuinka käy, mutta varmaa on, että missään tapauksessa opintojen suorittaminen ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, sillä myös nykyisessä työssäni pystyn hyödyntämään saamiani oppeja monella tapaa.

Jarna Hara

Monikielisyys opetuksen voimavarana

Haastattelussa S2-opettaja, tutkija Heini Lehtonen 

 

Kuvalähde: Pixabay

Olemme tehneet koulun käytävään arabian aakkosten meren, jossa sanalaivat kiertävät koko käytävää.

Monikielisyys on koulussa ja koulutuksessa ilmiönä kenties vieläkin nuorehko, mutta nopeasti kasvanut. Kuten aina uuden ilmiön edessä, alku voi olla hankala. Viime aikoina suuntaus kuitenkin on jo ollut selkeästi parempaan ja yhtenä esimerkkinä muutoksesta on nyt jo uusi OPS:kin. On liikuttu kohti näkemystä monikielisyydestä voimavarana.

S2-opettajille monikielisyys on kenties ollut oppiaineen luonteesta johtuen tutumpi ilmiö alun alkaenkin. Silti meilläkin varmasti on vielä kiinnostavaa tiedostamis- ja kehitystyötä edessämme, kun luomme lisää keinoja monikielisyyden huomioimiseen ja hyödyntämiseen opetuksessamme. 

Mutta vaikeista vaikeimpia määriteltäviä ovatkin sitten käsitteet ’suomi toisena kielenä’ tai ’äidinkieli’.

Jos kaikki pannaan jonoon suomen kielen taidon suhteen, mihin laitetaan raja, jonka toisella puolella on suomi äidinkielenä ja toisella puolella suomi toisena kielenä? Minä en ainakaan tällä koulutuksella ja tällä älyllä pysty vetämään sitä rajaa.

Mutta mitä asialle tulisi tehdä?

Heini Lehtonen on tutkimuksessaan perehtynyt monikielisyyteen ja monikieliseen kouluun. Olet sosiolingvisti, mutta myös S2-opettaja. Mikä sinut toi viimeksi mainitulle alalle?

Aloin ensimmäisen kerran opettaa suomea vuonna 2002. Opetin vielä opiskelijana työväenopistossa iltakursseja ja ne olivat hyvin opettavaisia. Siellä oli aikuisia maahanmuuttajia todella erilaisista taustoista ja ihan erilaisia kieliä. Minulla oli ryhmiä, joissa meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä ja joukossa oli lähes lukutaidottomia ja toisaalta korkeakoulutettuja. Sain näistä korvaamatonta kokemusta ja tietoa kielenopettamisesta. 

Minulla on koko ajan kulkenut rinnakkain sekä tutkijan intressi että opetus. Pidän paljon opettamisesta. Jos minulla ei ole tutkimusta menossa, kaipaan sitä ja jos minulla ei ole opetusta menossa, kaipaan taas sitä. Olisi parasta, jos voisi tehdä molempia, mutta niiden yhdistäminen ei ole aina mahdollista.

Väitöskirjasi tuo kiinnostavasti sosiolingvistiikan näkökulmaa monikieliseen kouluun ja myös S2-alalle.

Olen jo opiskeluaikoina ollut kiinnostunut sosiolingvistiikasta, mutta siihen rinnalle tuli S2-ala. Aloin ajatella, että se olisi hyvä tulevaisuuden työnä, mutta se myös kiinnosti minua muuten. Opinnoissani erikoistuinkin sitten sekä sosiolingvistiseen variaationtutkimukseen että S2-alaan. Näitä kahta kiinnostuksen kohdettani halusin sitten yhdistää myös gradussani. Gradun aihe sitten laajeni väitöskirjaksikin, joka käsittelee Itä-Helsingin monikielisyyttä ja sitä, miten tyylit muokkaavat monietnisten nuorten kielenkäyttöä. 

Samoihin aikoihin tälle teemalle alkoi olla myös yhteiskunnallista tilausta ja huomasin, että nyt on oikea aika näitä tutkia. Minua kiinnostavat aiheina monikielisyys, rajat ja niiden ylittäminen ja ihmiset, jotka ovat joutuneet erityisesti miettimään, että kuka minä oikein olen.

Tämä tutkimustyösi on ollut voimavara omassa opetustyössäsi.

Pohdinnat, joita olen tutkimukseni kautta joutunut tekemään, vaikuttavat ilman muuta myös opetukseeni, koska tutkimukseni on vaikuttanut vahvasti esimerkiksi kielinäkemykseeni. Tätä näkemystäni siirrän opiskelijoillenikin, vaikkapa esimerkiksi käsitystä siitä, että mitä on kielitaito. 

Myös käsitykseni siitä, miten ihminen tottuu käyttämään uusia kieliä, on hyvin vahvasti muotoutunut tutkimukseni kautta. Aina, kun opetan suomea luokassa, mietin, miten tänne saisi tilanteen, joka tekisi ihmisille luontevaksi alkaa käyttää uutta kieltä – ylittää sen rajan. Tutkimukseni on tukenut tällä tavalla omaa opetustyötäni.

Joskus S2-oppijat haluaisivat puhua vain englantia tai omaa kieltään muiden samaa kieltä taitavien kanssa, koska se on niin helppoa. Varsinkin englantia taitavien on joskus hyvinkin vaikea luopua englannista ja ryhtyä käyttämään suomea.

Voidaan ajatella vaikka suomen kielen opiskelijoita Budapestissä, joiden kieliympäristössä suomea kuulee vain koulussa. Tällöin käytän paljon aikaa tietoisesti siihen, että opiskelijat miettisivät itse, miksi joskus tuntuu vaikealta alkaa puhua uutta kieltä. Mitä se vaatii? Millainen raja siinä täytyy ylittää? Pitääkö siinä kenties löytää jokin uusi puoli itsestään? Minusta tuntuu, että sen miettiminen auttaa. Käytän myös paljon aikaa sellaisen ilmapiirin luomiseen, jossa puhumaan ryhtyminen olisi mahdollisimman helppoa. Sellaisen rajan ylittäminen luokkahuoneessa ihmisten kanssa, joiden kanssa oppijalla on ilmiselvä yhteinen kieli, on periaatteessa älytön tilanne ja siinä on pakko hyväksyä se, että aluksi on outo olo. On pakko hieman pelleillä. Kiinnitän huomiota tällaisiin asioihin. 

Toinen on se, että näen kielitaidon sellaisena, että kukaan ei puhu mitään kokonaista kieltä. Ei ole niin, että nyt on se hetki, kun osaan suomea ja äsken en vielä osannut. Muistutan oppijoita, että kun osaamme kolme sanaa suomea, osaamme jo jotain ja käytämme sitä. Haluan jatkuvasti antaa sellaisen kokemuksen, että pienelläkin kielitaidolla pystyy jo tekemään jotakin. Yritän kannustaa opiskelijoita siihen, että he eivät ajattelisi, että sitten joskus viiden vuoden päästä, kun osaan täydellisesti suomea, voin avata suuni. Ei tarvitse olla täydellinen, eihän sellaista olekaan, vaan heti, kun osataan jotakin, sitä voi käyttää.

Minulla on tapana pitää puheita, joita kutsun saarnoiksi. Yksi yleisin saarnani on, että ihminen kuvittelee keräävänsä vaikka kielioppia päähänsä pitkään ja odottaa, että yhtenä päivänä tulee taianomainen hetki, jona voi alkaa käyttää tätä oppimaansa. Mutta eihän sellaista hetkeä koskaan tule odottamalla. Ja sitten jatkan aina kysymällä: ”No milloin pitää alkaa puhua?” Opiskelijat sanovat sitten kiltisti: ”Heti!”

Nämä käytäntöni ovat osaksi seurausta tutkimuksestani, koska se vaikuttanut niin paljon siihen, miten näen kielitaidon. 

Olet jatkanut edelleen tutkimustyön parissa, nyt koulujen monikielisyyttä näkyväksi ja hyödynnettäväksi voimavaraksi tekevässä tutkimushankkeessa Itä-Helsingin uudet Suomen kielet: yhteisölähtöinen toimintatutkimus maahanmuuttajataustaisten vähemmistöjen monenkeskiseen kielenoppimiseen liittyen. Millainen projekti on kyseessä?

Projektissa on mukana tutkijoita ja yhteisötaiteilijoita. Se on saanut alkunsa Venäjän Karjalasta, jossa tutkija Janne Saarikivi teki yhteisötaiteilijoiden Heidi Hännisen ja Anne Siirtolan kanssa kielenelvytysprojekteja vähemmistökielten parissa. He toteuttivat siellä yhteisötaidetempauksia, joiden tavoite on ollut tehdä vähemmistökieliä näkyviksi. Esimerkiksi Karjalassa on muun muassa maalattu kyläkauppa, painettu teepaitoja ja vaihdettu kyläkaupan kyltit karjalaksi. 

Saarikiven ajatus oli toteuttaa samantyyppinen projekti Itä-Helsingissä, mutta tällä kertaa tehdä näkyväksi monikielisyyttä. Itä-Helsingissähän puhutaan hyvin monia kieliä ja osa niistä on melko stigmatisoituneita. Yksi tavoite onkin myös stigman vähentäminen. Projektia johtaa professori Jyrki Kalliokoski ja mukana ovat Janne Saarikiven ja minun lisäkseni Reetta Räty ja jo Karjalassa mukana olleet Heidi Hänninen ja Anne Siirtola.

Projektista on saatavissa tiedon lisäksi myös ideoita omien oppilaiden kanssa toimimiseen.  

Olemme aloittaneet eräässä korttelissa, jossa on koulu, nuorisotalo, vanhempien kerhoja yms. Siellä tehdään erilaisia tempauksia. Minä kirjoitan prosessista kielitietoisuuden kannalta. Olemme esimerkiksi käyneet koulussa ja askarrelleet luokkien kanssa kyrillisistä aakkosista aakkoskyltit. Olemme myös tehneet yhteen koulun käytävään arabian aakkosten meren, jossa sanalaivat kiertävät koko käytävää.

Minun roolini on sitten kerätä prosessista tutkimusaineistoa, esimerkiksi katsoa, miten näistä kielistä neuvotellaan yhteisötaiteen luomisprosessissa, miten lapset suhtautuvat siihen ja miten se muuttuu. Kun kyseessä on toimintatutkimus, tavoite ei ole vain tarkkailla tutkimusympäristöä, vaan myös luoda kestäviä käytäntöjä, joita toteutettaisiin jatkossakin.

Toinen toimintatutkimuksen lähtökohta on sekoittaa rooleja: tutkijan, opettajan ja oppijan roolit sekoittuvat. Kun käsittelemme lasten kanssa kieliä, joukossa on aina niitä, jotka osaavat kieliä, joista puhumme ja heistä tulee siinä tilanteessa asiantuntijoita. Juuri nyt esimerkiksi olemme työskennelleet 5. luokan kanssa, jossa on 22 oppilasta ja 15 eri kieltä. Kun olemme käsitelleet nyt arabiaa ja venäjää siellä, näiden kielten osaajat auttavat ja opettavat muita. Tämä on toiminut hyvin ja siinä todella syntyy tilanteita, joissa oppilaasta tulee opettaja, opettajasta tutkija ja tutkijasta oppilas. Se on jopa liikuttavaa joskus.

Ajatus on myös se, että me kaikki voisimme oppia uusia maahanmuuttajakieliä. Olen itse alkanut opiskella somalia ja projektin kahdella muulla työntekijällä on arabia-tandemryhmä.

Tulossa on myös materiaalia, jota me opettajat voimme käyttää.

Jatkossa tavoite on luoda opettajille multimediamateriaali siitä, miten kielitietoisuutta voi hyödyntää opetuksessa. Monikielisyyshän on opetussuunnitelmassa, toimintasuunnitelmissa ja juhlapuheissa, mutta tässä on tavoitteena lähteä konkreettisesti toteuttamaan sitä. Haluamme luoda käytäntöjä, joissa kaikki kielitaidot, joita koulussa on, saataisiin positiiviseksi voimavaraksi ja käyttöön. 

Haluamme luoda käytäntöjä, joissa kaikki kielitaidot, joita koulussa on, saataisiin positiiviseksi voimavaraksi ja käyttöön.

Tähän liittyy myös yhteisöllinen aspekti, kun esimerkiksi somalia ja arabia saattavat olla jollain lailla stigmatisoituneita kieliä. Näin on siitä huolimatta, että ne ovat isoja kieliä. Esimerkiksi vaikkapa arabia on hyvinkin tarpeellinen maailmankieli. Tarkoitus onkin antaa yhteisöille kokemus, että yhteisöön kuuluvat ne kielet, joita teillä täällä on ja myös ihmiset, jotka puhuvat niitä, ja että näillä kielillä voi tehdä jotain hienoa ja merkityksellistä. Ne ovat “meidän” kieliä ja tämän yhteisön kieliä. Suomi on tietysti siinä mukana yhtenä kielenä.

Millä tavoilla hyödynnät monikielisyyttä omassa opetuksessasi?

Omissa opetusryhmissäni hyödynnän monikielisyyden ideaa siten, että esimerkiksi kannustan menemään kohti hankalia asioita oman kielen kautta. Esimerkiksi tekstilajeja tarkastellessamme annoin luvan käyttää myös omakielistä tekstiä tehtävässä, jossa piti populaaristaa tieteellinen teksti.

En vaadi yhdessä kielessä pitäytymistä, vaan yritän antaa kokemuksen, että on tärkeää oppia tulemaan toimeen niillä kielillä, kielellisillä keinoilla ja taidoilla, joita henkilöllä on. Jos osaa kiinaa ja siitä voi olla hyötyä tehtävässä, niin tietysti on syytä käyttää kiinaa. En myöskään ole tiukkis vaikkapa tilanteessa, jossa vaikkapa venäjänkieliset opiskelijat puhuvat venäjää luokassa selvittääkseen jotakin asiaa. Tällaisesta luontevasta monikielisyydestä voi olla hyötyä.

Väkisin yhteen kieleen rajoittuminen on kuin yrittäisi kiivetä johonkin käyttäen pelkkiä käsiä.

Asioiden käsittely omalla kielellä on luonteva tapa toimia ihmiselle ja siitä voi ottaa vauhtia. Kielenoppimisen tarkoitushan on pystyä kommunikoimaan. Uskon, että jos voi ottaa vauhtia tai apua kommunikointiin niistä taidoista, joita jo on, niin pääsee ehkä pidemmälle. Väkisin yhteen kieleen rajoittuminen on kuin yrittäisi kiivetä johonkin käyttäen pelkkiä käsiä.

Väitöskirjassasi otit kantaa myös suomen kieli ja kirjallisuus –oppiaineen kehittämiseen ja olet kyseenalaistanut käsitettä ’suomi toisena kielenä’.

Haluan heti kärkeen sanoa, että en moiti S2-opetusta, päinvastoin mielestäni Suomessa reagoitiin varsin taitavasti ja hyvin siihen, että yhtäkkiä kouluissa oli ihan erilaisia oppilaita kuin siihen asti. Mielestäni meillä on vakiintunut S2-opetus, todella taitavia opettajia ja hyvä koulutus. 

Haaste on kuitenkin siinä, että olemme taas uudenlaisessa tilanteessa. Kouluissa on uusi sukupolvi oppilaita, jotka puhuvatkin monta kieltä ja ovat myös suomen kielen kanssa olleet tekemisissä ihan lapsesta asti. Toisin sanoen kielelliset lähtökohdat ovat yhä moninaisempia: on oppilaita, jotka ovat tulleet vauvana Suomeen eivätkä ole koskaan puhuneet mitään muuta ja sitten oppilaita, jotka ovat olleet maassa kaksi viikkoa - ja kaikkea näiden väliltä. Jos sitten kaikki pannaan jonoon suomen kielen taidon suhteen, mihin laitetaan raja, jonka toisella puolella on suomi äidinkielenä ja toisella puolella suomi toisena kielenä? Minä en ainakaan tällä koulutuksella ja tällä älyllä pysty vetämään sitä rajaa. Eivätkä muutkaan opettajat kovin helposti taida pystyä.

Ottaisinkin tavoitteeksi ’kielitaidon’ ja ’äidinkielen’ käsitteiden purkamisen. 

Ratkaistavana on, millaiseksi muotoillaan eri oppimäärät: suomi äidinkielenä ja suomi toisena kielenä. Olen itse taipuvainen ajattelemaan, että suomi äidinkielenä –oppimäärän tulisi muuttua siten, että otetaan huomioon, että kaikki eivät ole puhuneet suomea ja vain suomea vauvasta asti. Minun nähdäkseni oppilaiden moninaisuuden täytyy olla siinä lähtökohtana eikä abstrakti ’äidinkieli’ tai ’äidinkielisyys’, joita kukaan ei osaa edes määritellä. Tämä lisäisi kaikkien kielitietoutta eikä tarkoittaisi kenellekään huonompaa opetusta vaan kaikille silmiä avaavaa opetusta. Tällainen muutos vaatisi tietysti opettajilta kouluttautumista, uudelleen asennoitumista, tiedostamista ja kielitietoisuutta. 

Ennusteen mukaan joka neljäs oppilas Helsingissä puhuu 10 vuoden päästä muuta kuin suomea äidin- tai ensikielenään, mutta tälläkin hetkellä on jo kouluja, joissa puolet oppilaista ovat tällaisia. Moninaisuuden huomioiminen olisi hyvä lähtökohta, jos halutaan kehittää opetusta niin, että se vastaisi oppilasaineksen todellisuutta.

Tähän aihepiiriin lisäsyventymistä kaipaaville erittäin kiinnostavia lukuvinkkejä ovat (klikkaa artikkelin nimeä): Kuka on kielitaitoinen? ja Suomen kieli kuuluu muillekin kuin natiiveille. Mutta kerro sitten vielä omia lukuvinkkejäsi.

Itselleni ajankohtainen kirjoittaja tällä hetkellä on Christine Hélot, joka on käsitellyt paljon monikielisyyttä kouluissa ja hyvin samantyyppisiä asioita, joita tällä hetkellä toteutamme Itä-Helsingin kouluissa. Hänen teoksiinsa aion itse seuraavaksi tutustua. Esimerkiksi Language Policy for the Multilingual Classroom. Pedagogy of the Possible. (toim. Hélot, Christine & Muiris Ó Laoire 2011) on hyvin kiinnostava minulle juuri nyt.  

Julkaisin hiljattain myös artikkelin: Troping on Prejudice. Stylised “bad Finnish” performances and reflexivity among adolescents in Eastern Helsinki. Se pohjautuu osin väitöskirjaani. 

Lisäksi aihepiiristä kiinnostuneille voi lämpimästi suositella myös helppolukuista ja kiinnostavaa väitöskirjaasi, joka on saanut osakseen paljon huomiota ja tullut palkituksikin ainakin pariin kertaan: Tyylitellen. Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä.

 

Tampereen peruskoulut ja monikielisyys

Suunnittelija Katja Simonen Tampereen kaupungilta kertoo, että syksyllä 2016 Tampereen kaupungin perusopetuksessa oli yhteensä 1846 monikielistä oppilasta, mikä oli 11,6 % kaikista oppilaista. Tiedossa olevia eri äidinkieliä oli yhteensä 65. Kasvuennuste oli pitkään noin +100 oppilasta vuodessa, mutta turvapaikanhakijatilanteen muututtua kasvuennuste on nyt arviolta +180-200 oppilasta vuodessa.

Monikielisten äidinkielitietoon liittyy pulmia: suuri osa vanhemmista ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen statussyistä. Tampereella mahdollisimman totuudenmukaisen monikielisten määrän laskemiseksi huoltajilta kysytään lapsen äidinkieli 1 (virallinen kieli, ensikieli) ja äidinkieli 2. Monikielisiksi lasketaan Tampereella ne, joiden äidinkieli 1 on muu kuin suomi, ruotsi tai saame sekä lisäksi ne monikieliset oppilaat, jotka saavat S2-arvioinnin. Näin tulevat laskuihin mukaan myös ne, joille on ilmoitettu viralliseksi äidinkieleksi suomi, mutta jotka kuitenkin tosiasiallisesti ovat S2-oppilaita (ts. oppilaita, joille on merkitty väärä kieli äidinkieleksi 1). Vanhempia tulisi ohjata korjaamaan äidinkielitiedot oikein. Äidinkielen laskentaperuste on olennainen, sillä se vaikuttaa opetuksen resursseihin, opetuksen järjestämiseen ja tilastojen kautta käsitykseen koko asiasta, Katja Simonen toteaa. 

Kuvalähde: Katja Simonen / Tampereen kaupunki

Eräs seikka, johon tämä vaikuttaa, on oman äidinkielen opetuksen tarjonta. Kielten Mosaiikki ry:n Raluca Cenan-Niemen mukaan mukaan Tampereella tarjotaan oman äidinkielen opetusta 31 eri kielessä.

 

 

Mervi Kastari / S2-hallitus